Eilen oli aika kampata monsteri nimeltä Fuji. Ja voin vannoa, että koko 7 tunnin kokonaiskiipeilyajan aikana kiisteltiin siitä että kumman kuningasidea tämä taas olikaan.
Nimittäin, nyt mulle on kirkkaana valjennut, mitä japanilaiset tarkottavat sanonnalla vain hullu kiipeää Fujille kahdesti. Vuorikiipeily on kuulkaas kaikkea muuta kuin hauskaa, ja saatiin Fuji-herralta kunnolla turpaan.
(Englantilainen vaihtari Richard luuli pitkään että Fujin japaninkielinen nimi Fuji-san (富士山) tarkoittaa Fuji-herraa
- paitsi että tuo lopun -san ei suinkaan ole kohtelias pääte vaan
yksinkertaisesti tarkoittaa vuorta, kuten kanjista näkee. :-D)
Ihan tosi. Ainoa motivaattori 8. aseman ja huipun välillä oli tieto, että kapuaminen kuluttaa reippaat 7000 kaloria (jotka voisin myöhemmin kuluttaa Yokohama ramenissa). Ja olihan kyllä Yamanashin prefektuurin viileys ja ilman kuivuus ihanaa vaihtelua tunkkasen kuumaan Tokioon.
Ennenkuin selostan sankaritarinamme tarkemmin, tässä todistusaineistoa siitä että kyllä siellä huipulla 3776 metrissä käytiin:
Kawaguchikosta hyppäsimme 5. asemalle (五合目, go-goume) kulkevaan bussiin, jonka riistohintainen meno-paluu maksoi 2,000 jeniä. Tähän bussiin ei ole mahdollista tehdä varauksia, joten kannattaa mennä jonottamaan ajoissa pysäkille - ette halua kuluttaa arvokasta energiaanne tasapainoilemalla möykkyisellä vuoristotiellä tuntia! Istuinpaikka on kultaa.
Äiti oli onnistunut pelottelemaan vuoristotaudilla, ja 5. asemalle saavuttaessa korvat olivat lukossa ja päätä kivisti - oltiin ihan varmoja että kuolema korjaa meidät ennen 6. asemaa. Onneksi huono olo taisi olla vain huonosti nukutun yön syytä (kumpikaan meistä ei uskaltanut nukkua syvästi, kun pelättiin ettei herätä aamulla).
Suunnilleen klo 11 päästiin aloittamaan kiipeäminen (nyt tiedämme, että se oli liian myöhäinen aika - olisi pitänyt lähteä Shinjukusta 6:10 bussilla 7:10 sijaan). Kulku 6. asemalle oli iisi ja taittui nopeasti, vaikka jo siellä piti pitää ensimmäinen evästauko, hehe. Matka 7. asemalle kulki vielä kivuttomasti, mikä sai meidät ajattelemaan että huipun saavuttaminen tulisi olemaan pala kakkua.
7. asemalla vuorenrinne alkoi jyrkentymään huomattavasti, ja ilmakin tuntui jotenkin ohuemmalta, en sitten tiedä johtuiko korkeuden vaikutuksesta vai meidän nopeasta vauhdista - tavoitteena oli tosiaan se 7 tuntia ylösalas, jotta kerkeäisimme bussiimme. Oltiin tässä suhteessa onnekkaita, että pystyttiin itse määrittelemään tahti - muita kiipeilijöitä oli melko vähän. Meitä kun varoitettiin jonotuksista ja älyttömistä ihmismassoista asemien väleillä, mutta ilmeisesti ruuhkapiikki osuu ensi viikon lomiin (Obon?).
Nihkein osuus oli ehdottomasti 8,5 aseman jälkeen ylös huipulle - eteneminen oli hidasta, ja vaikka huipun näki kokoajan, tuntui se karkaavaan yhä kauemmas. Kun vihdoin päästiin ylös saakka, olivat vaatteet hiestä märät ja reidet tutisivat. FYI, Fujivuori on lähietäisyydeltä ruma, laavahiekan peitossa oleva ja haiseva. Huipulla oli myös yllättävän viileä (5-7 astetta), joten paksut vaatteet ja hanskat eivät olleet liioittelua.
No ei nyt ihan tekniikkapuhtaita skorpioneja nähty - mut jalat olivat niin hapoilla että laitetaan sen piikkiin :D.
Pakollisen fotosession jälkeen oli aika lähteä kiitämään takaisin kohti 5. asemaa. Alastulo oli tuskaisempaa kiipeämiseen verrattuna - ylös mennessä sentään välillä sai jotain virikkeitä vaihtelevasta maastosta, mutta alastulo oli pelkkää siksakkia ja jarruttelua viettävässä hiekka-kiviseoksessa.
MUTTA - ME TEHTIIN SE, TASAN 7 TUNNISSA! Ei se nautinnollista ollut, mutta jotain mikä oli vain pakko saada tehdyksi. Meidän tahdilla se oli rankkaa, mutta täytyy kyllä myöntää että huipulla oli majesteettinen fiilis. Kuka tahansa pystyy kiipeämään Yoshida-reitin, joten tekosyitä kiipeämättä jättämiseen ei ole ;-).
