3.2.2013

Old latitude, new attitude.

Old latitude, new attitude. Vanhat leveyspiirit viittavat tässä Japaniin - ajattelin, että on aika julkistaa paluuaikeeni Nipponin maalle. Pidän teitä kuitenkin vielä vähän aikaa informaatiopimennossa, sillä en halua manata tätäkin reissua hehkuttelemalla liikaa etukäteen (kuten on käynyt viimeisimmillä valloitusmatkoillani: 2009 - meitsi joutuikin kesäksi sairaalaan ja 2011 - no, kaikki osaa arvaa). Tilanne on kuitenkin nyt se, että käytännön paperihommista jäljellä on enää uusien passikuvien hommaaminen Certificate of Eligibilityä varten, ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, pyyhällän Tokioon juuri sadekauden alkajaisiksi. Tarkoituksena on viettää puoli vuotta opiskellen kieltä intensiivisesti ja sitten palata Suomeen ottamaan paperit ulos koulusta, gulps.

Tulipas tästä suhmurainen. Kuvassa kuitenkin tuleva avopari!
Tiedossa on siis viimeinen vapauden hetki ennen oravanpyörään astumista, jee! Alunperinhän aattelin hakea Japaniin tekemään maisterintutkintoa, ja ehtisinkin jo lähettämään ties mitä kielitestien ja GMATin tuloksia Rikkyoseen ja Wasedaan. Jostain syystä tuli sitten sellainen kutina, ettei se välttämättä olekaan mikään kuningasidea (ja jos totta puhutaan, en halua Japaniin ihan niin paljoa että olisin valmis ottamaan 80.000€ opintolainan). Ja onhan sitä koulun penkillä lusittu jo ihan riittämiin. Nyt on sellainen fiilis, että tämä tuleva puoli vuotta on just oikea ratkaisu!

Ja mitä mulle muuten kuuluu?

Koulussa on tosiaan viimeiset kurssit työn alla, ja Iso G kummittelee mielessä kokoajan. Pääsin myös yllätyksekseni opiskelemaan Japania Itä-Aasian tutkimuslaitokselle (siis ainoastaan Japania kielenä, en mitään muita kursseja, ain't nobody got time for that) joten eipä mene hukkaan Rikkyon pelottavan Komatsu-sensein opit kun kanjiläksyjä tulee kasapäin täälläkin. Japanin glamourinen elämä televisioesiintymisineen on siis korvautunut kirjastossa homehtumisella...

Onkin jo korkea aika palata takaisin!

8.8.2012

Fuji, kerta riittää

Eilen oli aika kampata monsteri nimeltä Fuji. Ja voin vannoa, että koko 7 tunnin kokonaiskiipeilyajan aikana kiisteltiin siitä että kumman kuningasidea tämä taas olikaan.

Nimittäin, nyt mulle on kirkkaana valjennut, mitä japsit tarkottavat sanonnalla vain hullu kiipeää Fujille kahdesti. Vuorikiipeily on kuulkaas kaikkea muuta kuin hauskaa, ja saatiin Fuji-herralta kunnolla turpaan.

(Englantilainen vaihtari Richard luuli pitkään että Fujin japaninkielinen nimi Fuji-san (富士山) tarkoittaa Fuji-herraa - paitsi että tuo lopun -san ei suinkaan ole kohtelias pääte vaan yksinkertaisesti tarkoittaa vuorta, kuten kanjista näkee. :-D)

Ihan tosi. Ainoa motivaattori 8. aseman ja huipun välillä oli tieto, että kapuaminen kuluttaa reippaat 7000 kaloria (jotka voisin myöhemmin kuluttaa Yokohama ramenissa). Ja olihan kyllä Yamanashin prefektuurin viileys ja ilman kuivuus ihanaa vaihtelua tunkkasen kuumaan Tokioon.

Ennenkuin selostan sankaritarinamme tarkemmin, tässä todistusaineistoa siitä että kyllä siellä huipulla 3776 metrissä käytiin:

Tiukan aikataulun takia päätettiin Kallyn kanssa suorittaa sekä kiipeäminen että laskeutuminen päivässä - useimmathan päätyvät majoittumaan yöksi vuorelle, jotta näkisivät auringonnousun. Valitsimme reitiksi kuitenkin sen suosituimman eli Yoshidan, ja matkan aloitus- ja lopetuspisteeksi 5. aseman, joka sijaitsee kutakuinkin 2 kilometrin korkeudessa. Shinjukusta kulkee Keio-linjan bussit suoraan 5. asemalle, mutta nuo vuorot palvelevat lähinnä yönylikiipeilijöitä ja olivat muutenkin täyteenbukattuja, joten varasimme menopaluuliput Shinjukusta Kawaguchikoon (河口湖). Junallakin pääsee, mutta se olisi tullut paljon kalliimmaksi ja hitaammaksi kulkupeliksi. Bussilipuista Kawaguchikoon pulitimme 3,700 jeniä per naama.



Kawaguchikosta hyppäsimme 5. asemalle (五合目, go-goume) kulkevaan bussiin, jonka riistohintainen meno-paluu maksoi 2,000 jeniä. Tähän bussiin ei ole mahdollista tehdä varauksia, joten kannattaa mennä jonottamaan ajoissa pysäkille - ette halua kuluttaa arvokasta energiaanne tasapainoilemalla möykkyisellä vuoristotiellä tuntia! Istuinpaikka on kultaa.

Äiti oli onnistunut pelottelemaan vuoristotaudilla, ja 5. asemalle saavuttaessa korvat olivat lukossa ja päätä kivisti - oltiin ihan varmoja että kuolema korjaa meidät ennen 6. asemaa. Onneksi huono olo taisi olla vain huonosti nukutun yön syytä (kumpikaan meistä ei uskaltanut nukkua syvästi, kun pelättiin ettei herätä aamulla).

Suunnilleen klo 11 päästiin aloittamaan kiipeäminen (nyt tiedämme, että se oli liian myöhäinen aika - olisi pitänyt lähteä Shinjukusta 6:10 bussilla 7:10 sijaan). Kulku 6. asemalle oli iisi ja taittui nopeasti, vaikka jo siellä piti pitää ensimmäinen evästauko, hehe. Matka 7. asemalle kulki vielä kivuttomasti, mikä sai meidät ajattelemaan että huipun saavuttaminen tulisi olemaan pala kakkua.



7. asemalla vuorenrinne alkoi jyrkentymään huomattavasti, ja ilmakin tuntui jotenkin ohuemmalta, en sitten tiedä johtuiko korkeuden vaikutuksesta vai meidän nopeasta vauhdista - tavoitteena oli tosiaan se 7 tuntia ylösalas, jotta kerkeäisimme bussiimme. Oltiin tässä suhteessa onnekkaita, että pystyttiin itse määrittelemään tahti - muita kiipeilijöitä oli melko vähän. Meitä kun varoitettiin jonotuksista ja älyttömistä ihmismassoista asemien väleillä, mutta ilmeisesti ruuhkapiikki osuu ensi viikon lomiin (Obon?).

Nihkein osuus oli ehdottomasti 8,5 aseman jälkeen ylös huipulle - eteneminen oli hidasta, ja vaikka huipun näki kokoajan, tuntui se karkaavaan yhä kauemmas. Kun vihdoin päästiin ylös saakka, olivat vaatteet hiestä märät ja reidet tutisivat. FYI, Fujivuori on  lähietäisyydeltä ruma, laavahiekan peitossa oleva ja haiseva. Huipulla oli myös yllättävän viileä (5-7 astetta), joten paksut vaatteet ja hanskat eivät olleet liioittelua.


No ei nyt ihan tekniikkapuhtaita skorpioneja nähty - mut jalat olivat niin hapoilla että laitetaan sen piikkiin :D.



Pakollisen fotosession jälkeen oli aika lähteä kiitämään takaisin kohti 5. asemaa. Alastulo oli tuskaisempaa kiipeämiseen verrattuna - ylös mennessä sentään välillä sai jotain virikkeitä vaihtelevasta maastosta, mutta alastulo oli pelkkää siksakkia ja jarruttelua viettävässä hiekka-kiviseoksessa. 



MUTTA - ME TEHTIIN SE, TASAN 7 TUNNISSA! Ei se nautinnollista ollut, mutta jotain mikä oli vain pakko saada tehdyksi. Meidän tahdilla se oli rankkaa, mutta täytyy kyllä myöntää että huipulla oli majesteettinen fiilis. Kuka tahansa pystyy kiipeämään Yoshida-reitin, joten tekosyitä kiipeämättä jättämiseen ei ole ;-).

Vielä loppuvinkkinä voisin mainita, että kannattaa varata riittävästi kolikoita mukaan - vessojen käyttö kun maksaa jopa 300 jeniä. Ja hanskat aivan ehdottomasti mukaan!